Kun ensimmäinen Harry Potter aikoinaan ilmestyi elokuvana, olivat elokuvantekijät valtavan haasteen edessä. Jotain, minkä miljoonat olivat jo vuosia nähneet mielensä silmin, olisi nyt tuotava ruudulle jonkun toisen vision kautta. Elokuva on aina tekijöidensä visuaalinen näkökulma tarinaan, mikä on toisaalta samaan aikaan sen hienous ja kirous.
Jouduin lopulta pettymään vuonna 2001 Harry Potter ja viisasten kivi -elokuvan ensi-illassa: Hermionen tukka ei ollut yhtä sekainen kuin olin kuvitellut. Voldemort näytti liikaa muovailuvahalta ja Harryn silmät eivät olleet yhtä vihreät kuin ne olivat olleet mielessäni. Miten ne olisivat voineetkaan olla? Oma mielikuvitukseni Tylypahka oli ollut minulle paras mahdollinen, koska se oli sijainnut omassa mielessäni. Olin rakentanut täydellisen, oman näköiseni kuvan tuosta maailmasta ja siksi kenenkään toisen versio ei tulisi olemaan koskaan yhtä hyvä. Rakastan elokuvia yli kaiken, mutta kirjat ovat siitä huolimatta antaneet elämääni enemmän.
Kirjoista olen oppinut, että kun emme voi nähdä silmillämme, on meidän opeteltava näkemään mielellämme.
Mieleemme rakentuvilla maailmoilla on ominaisuuksia, joihin todellisuuden reaaliteetit eivät pure. Voimme lentää pilvien korkeudella vain käsiämme käyttäen, sukeltaa Atlantin syvyyksiin pelkän leludelfiinin kanssa ja opetella marakattien puhetta lelupuhelimen kautta. Kirjojen maailmassa huomaamme mielikuvituksemme rajojen siirtyvän jatkuvasti kauemmas horisonttiin. Samalla kun tuo raja siirtyy, huomaamme olevamme kykenevämpiä myös oikeassa elämässä. Saatamme löytää rohkeutta kohdata tosimaailman haasteet paremmin.
Minäkin käytin tätä salaista supervoimaa apunani jo pian lukemaan opittuani. Kirjojen maailmaan minut veti kiusatuksi tuleminen – tunne siitä, että en ollut tosimaailmassa hyväksytty sellaisena kuin olin. Lohtu ja turva löytyi noina vuosina tarinoiden maailmasta, missä minua ei voitu vahingoittaa. Samaistuin erityisen paljon Roald Dahlin Matildaan, pienenpieneen lukemista harrastavaan tyttöön, joka älykkyydellään lopulta voitti häntä sortavat, ilkeät ihmiset. Seikkailujeni kuvitteellisessa maailmassa opin rohkeutta. Lopulta rakensin siellä itsestäni version, joka vuosien päästä osasi jättää kiusaajat taakseen ja alkoi loistaa omaa valoaan.
Alitajunnan voima
Ihmisen alitajunta on uskomaton työkone, joka prosessoi asioita jopa silloin, kun kehomme on paikallaan. Alitajuntamme käsittelyteho on niin hämmästyttävä, että tietoinen mielemme voi vain pyristellä perässä. Onkin huvittavaa, kuinka harvoin tietoinen mieli tajuaa, kuinka voimakas tiedostamaton puoli sillä on. Nykysivistys uskoi hyvin pitkään Platonin määritelmään: ”Ihminen on rationaalinen eläin”. Vasta viimeisinä vuosisatoina olemme ymmärtäneet, että todellisuudessa ihmisen erottaa kaikista muista elävistä olennoista kyky tasapainotella tietoisen ja tiedostamattoman mielen välillä.
Omassa työssäni pelisuunnittelijana alitajunta on ainainen apulaiseni ja uskotuin työkoneeni. Tarinoita nimittäin on mielestäni mahdoton rakentaa ilman maailman muita tarinoita. Kaikki jo ala-asteella lukemani Asterixin seikkailut, Isot Kiltit Jätit, Annan oppivuodet, Baby Sitters Clubit ja Muumilaakson tarinat ovat pysyvä osa alitajuntaani. Kun tarve tulee, tärkeät osat niistä näyttävät tietä luodessa uusia tarinoita. Kaikki koskaan lukemani tarinat ovat muodostuneet mieleeni verkostoksi, joukoksi pieniä rakennuspalikoita, jotka tarjoavat parhaimmistonsa käyttööni silloin kun sitä tarvitsen. Tuon verkoston avulla tiedän, millainen hahmo on mielenkiintoinen, rakenne yllättävä, juoni kiehtova, ja ennen kaikkea, mistä hyvät tarinat koostuvat. Kokoelmani laajudesta saan kiittää erityisesti vuosikymmenien mittaista rakkautta lukemista kohtaan.
Kipinä tarvitsee aina leimahtaakseen sytyttäjän. Tässä kohtaa meillä aikuisilla onkin erityinen tehtävä, sillä kun asetamme omalla kiinnostuksella esimerkin, saatamme olla lukemisen kipinän aiheuttaja lapsen mielessä. Intohimoni kirjoja kohtaan ei olisi koskaan syttynyt yhtä palavasti, ellei minulle olisi luettu pienenä. Erityinen kiitos tästä kuuluu siskolleni, joka 17 vuotta vanhempana oli suurin idolini. Kun käperryimme hänen kotonansa käydessään säkkituolille ja avasimme yhdessä Lucky Luken, olin parhaassa paikassa. Kun tärkeä aikuinen ottaa yhdessä kirjan esille lapsen kanssa, antaa hän oman aikansa lisäksi mahdollisuuden lähteä yhteiselle ja jännittävälle matkalle sadun ulottuvuuksiin.
Sisäinen motivaatio on aina ulkoista vahvempi. Se, että joku kertoo, mitä meidän olisi hyvä tehdä, ei ole verrattavissa oman tahtomme voimaan. Tahtoisinkin, että lukisit lapsille ennen kaikkea siksi, että rakastat myös itse tarinoita. Saatat jo niin tehdäkin, sillä tietyllä tavalla elämme niiden keskellä. Televisio, elokuvat, lehdet ja internet syytävät maailmamme täyteen mitä erilaisempia kertomuksia. Supersankarielokuvien valmiiksi pureskellut taistelut jättävät kuitenkin kovin vähän tilaa aikuisen omalle mielikuvitukselle. Siksi tarinankerronnan työkalupakissani ”show, but don’t tell” on yksi suosikkejani: jos haluat kertoa tarinassasi jotain, on joskus parempi antaa tarinasta nauttijan täydentää itse aukot.
Pakopelit ja kirjat tarjoavatkin mielestäni nauttijalleen parhaan mahdollisuuden mielikuvituksen harjoittamiseen. Mysteerihuoneiden hienovaraisuus on yksi osasyy sille, että olen viihtynyt alalla jo neljä vuotta. Kannustankin lukemisen lisäksi seuraavalla kerralla päästämään pakohuoneessa mielikuvituksesi vapaaksi. En voi taata, mitä tulet löytämään oman mielesi syvyyksistä, mutta toivottavasti vähintään lisää rakkautta sen ulottuvuuksia kohtaan. Mielemme on viimeinen kartoittamaton alueemme, terra ingognito, jossa edelleen on ja tulee olemaan ainakin tuhat uutta tarinaa ja löydettävää mysteeriä. Yksi keino löytää ne on napata leludelfiinistä kiinni – ja sukeltaa.