Vierailijan kynästä: Miten opetella näkemään mielikuvituksella?

Kun ensimmäinen Harry Potter aikoinaan ilmestyi elokuvana, olivat elokuvantekijät valtavan haasteen edessä. Jotain, minkä miljoonat olivat jo vuosia nähneet mielensä silmin, olisi nyt tuotava ruudulle jonkun toisen vision kautta. Elokuva on aina tekijöidensä visuaalinen näkökulma tarinaan, mikä on toisaalta samaan aikaan sen hienous ja kirous.

Jouduin lopulta pettymään vuonna 2001 Harry Potter ja viisasten kivi -elokuvan ensi-illassa: Hermionen tukka ei ollut yhtä sekainen kuin olin kuvitellut. Voldemort näytti liikaa muovailuvahalta ja Harryn silmät eivät olleet yhtä vihreät kuin ne olivat olleet mielessäni. Miten ne olisivat voineetkaan olla? Oma mielikuvitukseni Tylypahka oli ollut minulle paras mahdollinen, koska se oli sijainnut omassa mielessäni. Olin rakentanut täydellisen, oman näköiseni kuvan tuosta maailmasta ja siksi kenenkään toisen versio ei tulisi olemaan koskaan yhtä hyvä. Rakastan elokuvia yli kaiken, mutta kirjat ovat siitä huolimatta antaneet elämääni enemmän.

Kirjoista olen oppinut, että kun emme voi nähdä silmillämme, on meidän opeteltava näkemään mielellämme.

Mieleemme rakentuvilla maailmoilla on ominaisuuksia, joihin todellisuuden reaaliteetit eivät pure. Voimme lentää pilvien korkeudella vain käsiämme käyttäen, sukeltaa Atlantin syvyyksiin pelkän leludelfiinin kanssa ja opetella marakattien puhetta lelupuhelimen kautta. Kirjojen maailmassa huomaamme mielikuvituksemme rajojen siirtyvän jatkuvasti kauemmas horisonttiin. Samalla kun tuo raja siirtyy, huomaamme olevamme kykenevämpiä myös oikeassa elämässä. Saatamme löytää rohkeutta kohdata tosimaailman haasteet paremmin.

Minäkin käytin tätä salaista supervoimaa apunani jo pian lukemaan opittuani. Kirjojen maailmaan minut veti kiusatuksi tuleminen – tunne siitä, että en ollut tosimaailmassa hyväksytty sellaisena kuin olin. Lohtu ja turva löytyi noina vuosina tarinoiden maailmasta, missä minua ei voitu vahingoittaa. Samaistuin erityisen paljon Roald Dahlin Matildaan, pienenpieneen lukemista harrastavaan tyttöön, joka älykkyydellään lopulta voitti häntä sortavat, ilkeät ihmiset. Seikkailujeni kuvitteellisessa maailmassa opin rohkeutta. Lopulta rakensin siellä itsestäni version, joka vuosien päästä osasi jättää kiusaajat taakseen ja alkoi loistaa omaa valoaan.

Alitajunnan voima

Ihmisen alitajunta on uskomaton työkone, joka prosessoi asioita jopa silloin, kun kehomme on paikallaan. Alitajuntamme käsittelyteho on niin hämmästyttävä, että tietoinen mielemme voi vain pyristellä perässä. Onkin huvittavaa, kuinka harvoin tietoinen mieli tajuaa, kuinka voimakas tiedostamaton puoli sillä on. Nykysivistys uskoi hyvin pitkään Platonin määritelmään: ”Ihminen on rationaalinen eläin”. Vasta viimeisinä vuosisatoina olemme ymmärtäneet, että todellisuudessa ihmisen erottaa kaikista muista elävistä olennoista kyky tasapainotella tietoisen ja tiedostamattoman mielen välillä.

Omassa työssäni pelisuunnittelijana alitajunta on ainainen apulaiseni ja uskotuin työkoneeni. Tarinoita nimittäin on mielestäni mahdoton rakentaa ilman maailman muita tarinoita. Kaikki jo ala-asteella lukemani Asterixin seikkailut, Isot Kiltit Jätit, Annan oppivuodet, Baby Sitters Clubit ja Muumilaakson tarinat ovat pysyvä osa alitajuntaani. Kun tarve tulee, tärkeät osat niistä näyttävät tietä luodessa uusia tarinoita. Kaikki koskaan lukemani tarinat ovat muodostuneet mieleeni verkostoksi, joukoksi pieniä rakennuspalikoita, jotka tarjoavat parhaimmistonsa käyttööni silloin kun sitä tarvitsen. Tuon verkoston avulla tiedän, millainen hahmo on mielenkiintoinen, rakenne yllättävä, juoni kiehtova, ja ennen kaikkea, mistä hyvät tarinat koostuvat. Kokoelmani laajudesta saan kiittää erityisesti vuosikymmenien mittaista rakkautta lukemista kohtaan.

Kipinä tarvitsee aina leimahtaakseen sytyttäjän. Tässä kohtaa meillä aikuisilla onkin erityinen tehtävä, sillä kun asetamme omalla kiinnostuksella esimerkin, saatamme olla lukemisen kipinän aiheuttaja lapsen mielessä. Intohimoni kirjoja kohtaan ei olisi koskaan syttynyt yhtä palavasti, ellei minulle olisi luettu pienenä. Erityinen kiitos tästä kuuluu siskolleni, joka 17 vuotta vanhempana oli suurin idolini. Kun käperryimme hänen kotonansa käydessään säkkituolille ja avasimme yhdessä Lucky Luken, olin parhaassa paikassa. Kun tärkeä aikuinen ottaa yhdessä kirjan esille lapsen kanssa, antaa hän oman aikansa lisäksi mahdollisuuden lähteä yhteiselle ja jännittävälle matkalle sadun ulottuvuuksiin.

Sisäinen motivaatio on aina ulkoista vahvempi. Se, että joku kertoo, mitä meidän olisi hyvä tehdä, ei ole verrattavissa oman tahtomme voimaan. Tahtoisinkin, että lukisit lapsille ennen kaikkea siksi, että rakastat myös itse tarinoita. Saatat jo niin tehdäkin, sillä tietyllä tavalla elämme niiden keskellä. Televisio, elokuvat, lehdet ja internet syytävät maailmamme täyteen mitä erilaisempia kertomuksia. Supersankarielokuvien valmiiksi pureskellut taistelut jättävät kuitenkin kovin vähän tilaa aikuisen omalle mielikuvitukselle. Siksi tarinankerronnan työkalupakissani ”show, but don’t tell” on yksi suosikkejani: jos haluat kertoa tarinassasi jotain, on joskus parempi antaa tarinasta nauttijan täydentää itse aukot.

Pakopelit ja kirjat tarjoavatkin mielestäni nauttijalleen parhaan mahdollisuuden mielikuvituksen harjoittamiseen. Mysteerihuoneiden hienovaraisuus on yksi osasyy sille, että olen viihtynyt alalla jo neljä vuotta. Kannustankin lukemisen lisäksi seuraavalla kerralla päästämään pakohuoneessa mielikuvituksesi vapaaksi. En voi taata, mitä tulet löytämään oman mielesi syvyyksistä, mutta toivottavasti vähintään lisää rakkautta sen ulottuvuuksia kohtaan. Mielemme on viimeinen kartoittamaton alueemme, terra ingognito, jossa edelleen on ja tulee olemaan ainakin tuhat uutta tarinaa ja löydettävää mysteeriä. Yksi keino löytää ne on napata leludelfiinistä kiinni – ja sukeltaa.

Kirjoittaja on Mysteerin perustaja, johtava pelisuunnittelija ja 12-vuotiaana Ähtärin kirjaston Vuoden lukija (2002) – Emmi Kärnä

Lukuhetki, mielten suojasatama

Elisa Auvisen ohjaamassa Tarinan tila, mielen tila -työpajassa pohdittiin sitä, kuinka tarinoiden maailmassa voidaan hypätä tunteiden kyytiin ja ottaa ne voimavaraksi. Elisa on itse kirjallisuusterapiaohjaaja, lastentarhanopettaja, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja pohtinut paljon lukemisen merkitystä lapselle. Toivotamme kaikille hyvää Joulua näiden Elisan ajatusten myötä:

Mielestäni yksi lukuhetkien suurimmista voimavaroista on intiimiys: lämmin, luontainen läheisyys. Sellainen syntyy herkästi silloinkin, kun lapsi ja aikuinen yhdessä seilaavat kirjan ääreen. Usein lapsi voi haluta syliin kuuntelemaan satua. On kuitenkin myös hetkiä, jolloin hän ehkä murisee sohvan alla ja ilmoittaa, että olet maailman inhottavin olento, tyhmä aikuinen.

Juuri kirjan läsnäolo voi tukea yhteyden rakentumista sellaisissakin tilanteissa, joissa aikuinen ei tiedä, miten pysyä vastaanottavaisena lapsen tunteille. Tarina kun kutsuu lukijansa kohtaamaan, jakamaan ja olemaan läsnä.

Aikuisina meidän voi olla joskus vaikea nähdä niitä kaikkia hassuja, kummallisia, riemastuttavia tai pelottavia asioita, joita yhdenkin sadun kansien väliin mahtuu. Saman ilmiön voi löytää muualtakin: siinä missä aikuisten maailmassa päiväkotiin on usein kiire, voisivat lapset syödä matkalla loputtomasti lumihiutaleita. Samat ihmeet ovat lapselle läsnä kirjoissa, ja nuo asiat hän haluaa aikuiselle näyttää: “Katso tätä samaa hurjaa juttua, jonka minä löysin!”

Mentalisaatio ja sadutus

Paitsi että jaetusta huomiosta hyötyy lapsen ja aikuisen suhde, on se tärkeä lapsen tasapainoiselle kehitykselle. Kun sallit itsesi heittäytyä lapsen mielen kyytiin – antautua ihmettelemään hänen havaintojaan, hänen kanssaan – hänestä tuntuu, että todella näet hänet. Tätä sanotaan mentalisaatioksi: lapsi kokee, että aikuinen kannattelee hänen mieltään omassaan.

Lukuhetkissä mentalisaatiotaidot kehittyvät puolin ja toisin muutenkin. Esimerkiksi satuhahmojen tunteiden pohtiminen kehittää lapsen kykyä sekä oman että toisen mielen hyväksymiseen ja ymmärtämiseen. Aikuisella ei tarvitse eikä voikaan olla vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Voi aivan hyvin olla rehellinen ja sanoa, että minä en tiedä. Erityisesti tilaa kannattaakin antaa lapsen huomioille ja pyytää häntä kertomaan niistä lisää: “Niin, miksiköhän se itkee tuossa kuvassa?”

Voi myös pyytää, että lapsi itse kertoisi sadun. Tätä sanotaan saduttamiseksi. Aikuisen tehtävä on kirjoittaa tarina tarkasti ylös ja tarjota lapselle tilaisuus muokata sitä, kun se on valmis. Mentalisaation kannalta tilanne, jossa aikuinen lukee ääneen lapsen itse keksimää satua, on jymypotti. Siinä lapsen kokemus voi olla, että kaikki hänessä on ja saa olla olemassa, ja se vieläpä riemastuttaa hänen ympärillään olevia ihmisiä. “Hurraa, minun mieleni tarina on mahtava!”

Monta mielen tarinaa

Muun muassa näitä asioita tutkimme marraskuussa Tarinan tila, mielen tila -työpajassa. Omakin tunnelmamme oli varsin intiimi, sillä saimme istuksia tunnelmallisessa Jyväskylän yliopiston Puutarhurin talossa Tartu tarinaan -hankkeen tarjoamaa teetä hörppien ja jutella lapsista, saduista ja itsestämme.

Noiden parin työpajapäivän aikana kulkeuduimme kuuntelemaan myös omia lapsuudenkokemuksiamme. Ne ovatkin tärkeä osa yhteyttä, jota lapsen kanssa koemme. Harvoinpa saavumme lukuhetkiin “hiljaisin mielin”, vaan meillä on esimerkiksi erilaisia arvoja, pieniäkin pelkoja ja usein myös suremattomia suruja. Oman mielemme tarina voi ja saa olla erilainen kuin lapsen mielen tarina.

Jotta kuitenkin voisimme todella olla vastaanottavaisia lapsen tunteille, meidän on oltava auki omalle tarinallemme. Sitäkin kykyä voi kehittää lukemalla, mutta ennen kaikkea nauramalla ja itkemällä.

Lukuhetkien läheisyys suojelee parhaimmillaan kaikkia niitä mieliä, jotka juuri sillä hetkellä ovat tunteineen läsnä toisilleen. Se voi toimia eräänlaisena satamana, johon kaikki laivat saavat saapua, tulivatpa tyvenestä tai myrskystä.